Kirjoitan tätä Suomen kuntavaalien alla. Olen saanut tehdä vaalikampanjointia koronasta huolimatta aurinkoisessa säässä ja olen  iloinen,jopa yllättynyt, siitä tuesta ja kannustuksesta, jota olen saanut viimeisten viikkojen aikana. 

Samalla olen kuitenkin hyvin tietoinen siitä, että monella varsinkin ensimmäistä kertaa ehdolle lähteneillä ei useinkaan ole samanlaista tukiverkkoa. Ja tässä hetkessä sitä tukea tarvittaisiin enemmän kuin koskaan. On ollut hälyttävää kuulla uutisia siitä, miten paljon vihapuhe on lisääntynyt koronakriisin aikana ympäri Eurooppaa. Nyt vaalien aikaan Suomessa, erityisesti naiset ja vähemmistöihin kuuluvat ehdokkaat ovat saaneet järkyttävän määrän vihaa niskaansa. 

Olen myös itsekin nuorena naisena saanut oman osani alentavaa käyttäytymistä ja häirintää. Ensimmäisissä kansallisissa vaaleissa, joissa olin ehdokkaana, julkisena ollut puhelinnumeroni täyttyi sadoista häirintäviesteistä, kikkelikuvista ja läähätyspuheluista. 

Vielä viime vuonna kävelin uutena europarlamentaarikkona EU:n ulkoasiainvaliokunnan kokoukseen. Vartijat eivät uskoneet, että olen valiokunnan jäsen, vaikka he kuinka lukivat kulkukorttiani. Olin liian nuori, liian nainen. Pääsin sisään, kun mieskollega tuli todistamaan henkilöllisyyteni. 

Olen kuitenkin päässyt vähemmällä kuin monet muut. Näen jatkuvasti ympärilläni sen, miten esimerkiksi monet rodullistetut poliitikot kohtaavat vielä enemmän häirintää. 

Tiedämme, että verkossa tapahtuva häirintä ja vihapuhe ovat tutkitusti lisääntyneet. Naiset ja vähemmistöt joutuvat kaikkein useimmin sen kohteeksi. Verkkoviha näyttätyy ihmiselle esimerkiksi pelotteluna, uhkailuna, haukkumisena, häpäisy-yrityksinä tai uskottavuuden kyseenalaistamisena.

On tärkeää muistaa, että tämä vihapuhe ei satuta vain uhria itseään, vaan se vaikeuttaa suhteettomasti naisten ja vähemmistöjen toimintaa yhteiskunnassa. Suomessa naisten osuus kuntavaaliehdokkaista laski näissä vaaleissa ja yhä useampi ehdokkaaksi kysytty ilmoitti vihapuheen syyksi olla lähtemättä ehdolle.  

 Ei ole liioittelua sanoa, että näin laajalle levinnyt vihapuhe on uhka demokratian toiminnalle. 

Suomessa tehdyn tutkimuksen mukaan noin kolmannes kuntapäättäjistä on kokenut vihapuhetta- naisilla sama luku oli 42%. Myös rodullistetut päättäjät kokevat vihapuhtetta muita useammin ja jo vähemmistöjen oikeuksien puolustaminen altistaa ihmisen häirinnälle.

Kolmasosa vihapuhetta kokeneista päättäjistä kertoi sen heikentäneen halua osallistua politiikkaan. Vihapuhe on myös kyselytutkimuksissa vähentänyt ihmisten halua osallistua julkiseen keskusteluun. Eikä tämä ole ihme, sillä vihapuheen tarkoituksena on usein nimenomaan hiljentää sen uhri. 

Vihapuheen uhka yhteiskunnalle tulee ottaa todesta ja meidän pitää pystyä suojelemaan ihmisiä vihalta paljon nykyistä paremmin. 

Ainakin suomen kohdalla tämä tarkoittaa esimerkiksi, rikoksen uhrin sukupuolen tekemisestä rangaistuksen koventamisperusteeksi ja yksilön kokeman vihapuheen tunnustamista lainsäädännössä. 

Lisäksi tarvitaan lisää resursseja viharikosten tutkimiseen. Nykyisellään liian usein esitutkinta vihapuhetapauksissa keskeytetään resurssipulan vuoksi. Osalla vironomaisista on edelleen ajatus, ettei verkkorikokset ole yhtä vakavia, vaikka internet on useimmille meistä kiinteä osa jokapäiväistä arkeamme. 

EU:n pitää vaatia kaikkia jäsenmaitaan luomaan yhdessä sovittujen kehysten mukaiset lait vihapuheen ja rasismin torjunnalle. Tämän vuoden alulla esimerkiksi Suomi ja Ruotsi eivät olleet vielä toteuttaneet tätä. EU:n pitää myös käyttää omaa taloudellista valtaansa ja säädellä sosiaalisen median alustoja, jotta ne eivät toiminnallaan lietsoisi vihapuhetta. 

Myös me voimme yksilöinä toimia vihapuhetta vastaan. Puolustamalla muita, ilmiantamalla asiatonta toimintaa, ja esimerkiksi auttamalla vihapuhetta kohtaavia aktivisteja somen moderoinnissa. 

Jokaisella on oltava mahdollisuus elää ja toimia yhteiskunnassa tasavertaisesti omana itsenään. Tehdään siitä totta!